Ja heti kirjoitan jo toisenkin tekstin!
Tuli tarve avautua asioista, joista en koskaan todellisuudessa avaudu. Pinnallisista, liian kevytkenkäisistä unelmistani. Haluan aina pitää yllä mielikuvaa itsestäni monipuolisena, objektiivisena ajattelijana, älykkäänä naisena, itsenäisenä, omaperäisenä, viisaana, tiedostavana ihmisenä. Ja mahdollisimman sukupuolineutraalina, vaikka se onkin paistanut läpi liiakseen viime aikoina, etten loppujen lopuksi ole. Viime aikoina olen turvautunut liiakseen kommenttiin "Koska mä olen nainen", pyrkien pitämään sen kuitenkin mahdollisimman humoristisena. Mutta se on totta, mä olen nainen. Vuosiin en halunnut myöntää sitä itselleni, koska halusin olla äijä, kova jätkä, sukupuoliroolistani vapautunut poikatyttö. Koin niin suurta alemmuutta sukupuolestani. Koin itseni objektiksi, ja koen yhäkin aivan liian usein.
Niin, ne asiat. Olen unelmoinut malliudesta. Olen unelmoinut pinnallisen kevytkenkäisestä kauneudesta. Että voisin vain liitää kaiken roskan yläpuolella ja keskittyä ulkonäkööni, lakata ajattelemasta ja leikkimästä fiksua. Olen unelmoinut vapautuneesta typeryydestä. Tälllaisten unelmien kertominen todellisuudessa olisi mulle suorastaan mahdotonta. Se särkisi kaiken sen ylpeyden, jonka olen omasta roolileikistäni kerännyt.
Olen unelmoinut vastuuttomuudesta, välinpitämättömyydestä, tyhjäpäisyydestä. Vastuuton ehkä olen ollutkin, kaikessa impulsiivisuudessani, olen suorastaan kasvattanut sellaista mielikuvaa ihmisten silmissä. Halusin pitää ihmiset poissa läheltäni ja täten usein onnistuin esittämään vastuutonta ja välinpitämätöntä, tyhjäpäisyyteen en tosin kyennyt. Mä en oikeastaan tiedä kenelle mä valehtelen, itselleni vai muille? Pääni sisällä koen kuitenkin olevani hyväntahtoinen ja katuva. Ulkopuolelle en halua näyttää tätä tippaakaan, tai ehkä haluankin.
Tai ehkä kaikki edellä mainittu on jo menneisyyttä. Halusin olla uhrautuja. Halusin että ne huomaisi joskus, mistä kaikesta mä olen antanut periksi, pitääkseni itseni sotkemasta niiden elämää. Pitääkseni ne kaukana, suuren itseinhoni saattelemana. Ehkä se on mennyttä.
Mutta välillä, joskus, toisinaan, tekisi vain mieleni antautua, mennä virran mukana, kulkeutua kauas, kadota. Mulla on aina ollut hienoinen tarve tehdä katoamistemppu. Jättää kaikki taakseni, hypätä uuteen seikkailuun. Uudistaa itseni totaalisesti, aloittaa puhtaalta pöydältä. Ehkä monilla muillakin on sama tarve?
Unelmoin unelma vartalon hommaamisesta, karkaamisesta ulkomaille, malliksi rupeamisesta, taiteellisen boheemista elämästä, impulsiivisesta kevytkenkäisyydestä, vastuuttomuudesta, seikkailusta.
Tulenko koskaan toteuttamaan edes osaa näistä unelmista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti