Paino n. 60kg, vyötärö on yleensä ollu aamuisin 68-70cm, nyt 72cm (ilta).
Aion todella aloittaa laihduttamisen kunnolla, taas. 1200kcal / päivä enintään. Siihen pyritään.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Kuntoilua
Poljin reilun tunnin kuntopyörää, näin kuluttaen sen mukaan 450kcal, saavuttaen 18kilometriä matkaa, eli n. 18km/h nopeudella. Toivottavasti se auttaa tavoitteessani ja kuluttaa kiinalaisen ruoan ylijäämän kehossani.
Kiinalaista safkaa ja laihdutusta
Käytiimpä sitten ravintolassa, koska lupasin näin jätkäkaverilleni, että kunhan saan tuet niin tarjoan tälle. Vatsa pömpöttää ja pieni morkkis, kun ajattelee prosessiaan unelmakropan hommaamiseksi. Pitänee taas vetää kunnon hikitreenit.
Mä haluan saavuttaa koon 36. Kerran eläissäni oon päässy siihen saakka, että 36 meni just ja just päälle. Tosin, mun rintakehä on aina vähän tiellä asiassa, koska olen - sanottaisiinko - yläpää rasvoittuva. Hahah jo on taas termit mulla. Rasva ei laskeudu alas, ei todellakaan. Pieni ja piukka perse, ohkaset reidet ja vielä ohkasemmat sääret. Isot tissit ja pömppömaha, selkämakkarat. Niistä on tämä bloggaaja tehty. Olisi kiva olla sopusuhtainen, lanteikas, naisellinen, saada vähän muotoa takapuoleen, mutta niitä ei mulle suotu. Rinnat on toki kiva asia, mutta aina tiellä. Liikkuessa pomppii ja sattuu, vaatteissa ei napit mene kiinni tai yleensäkkään yläosat koskaan toimi kunnolla. Sitä yrittää piilotella vatsaansa, samalla onnistuu peittämään rintansa ja kadottaa vyötärönsä, voilá olet jättimäinen säkki.
Mun täytyy ruveta tarkkailemaan mun syömistä enemmän. Musta on tullut liian salliva, urheilun verukkeella. Samalla yritän syödä tarpeeksi, kun voisin vain rakastella tyhjää vatsaani ja sitten taas on ne päivät kun mässään ylenpalttisesti, koska "mökkiviinamätöt ei jaksa olla pipo kireällä", "Kännisipsikarkkimätöt, en nihkeile", "lupasin sille ravintolan, mennään nyt saman tien jälkkärillekkin" jne.
Ehkä mun pitäisi alkaa laskemaan niitä kaloreita. Ehkä mun pitäisi nihkeillä.
Mä haluan saavuttaa koon 36. Kerran eläissäni oon päässy siihen saakka, että 36 meni just ja just päälle. Tosin, mun rintakehä on aina vähän tiellä asiassa, koska olen - sanottaisiinko - yläpää rasvoittuva. Hahah jo on taas termit mulla. Rasva ei laskeudu alas, ei todellakaan. Pieni ja piukka perse, ohkaset reidet ja vielä ohkasemmat sääret. Isot tissit ja pömppömaha, selkämakkarat. Niistä on tämä bloggaaja tehty. Olisi kiva olla sopusuhtainen, lanteikas, naisellinen, saada vähän muotoa takapuoleen, mutta niitä ei mulle suotu. Rinnat on toki kiva asia, mutta aina tiellä. Liikkuessa pomppii ja sattuu, vaatteissa ei napit mene kiinni tai yleensäkkään yläosat koskaan toimi kunnolla. Sitä yrittää piilotella vatsaansa, samalla onnistuu peittämään rintansa ja kadottaa vyötärönsä, voilá olet jättimäinen säkki.
Mun täytyy ruveta tarkkailemaan mun syömistä enemmän. Musta on tullut liian salliva, urheilun verukkeella. Samalla yritän syödä tarpeeksi, kun voisin vain rakastella tyhjää vatsaani ja sitten taas on ne päivät kun mässään ylenpalttisesti, koska "mökkiviinamätöt ei jaksa olla pipo kireällä", "Kännisipsikarkkimätöt, en nihkeile", "lupasin sille ravintolan, mennään nyt saman tien jälkkärillekkin" jne.
Ehkä mun pitäisi alkaa laskemaan niitä kaloreita. Ehkä mun pitäisi nihkeillä.
lauantai 23. kesäkuuta 2012
Numeroiden viehätys
Ei hitto kun tekisi mieli ruveta asettelemaan tavoitepainoja ja BMI unelmia! Se on niin kivaa nähdä numeroiden laskevan jatkuvasti pienemmäksi. Mutta helvetti, kun se ei ole mun tavoite. Mun tavoite on kiinteytyä, ei pudottaa painoa. Kuinka paljon vaikeampaa se onkaan? Ainoa mittani on mittanauha ja oma tuntuma kropasta. Ihan sama vaikka mä ravaan joka aamu vaa'alla, vain nähdäkseni ettei paino ole muuttunut sen enempää ylös kuin alaskaan. Mun tavoite on muuttaa rasva lihakseksi. Tähän mennessä arvioin, että olen ehkä onnistunut siinä tavoitteessa jo kilolla. Paino on sama, mutta kroppa tuntuu ja näyttää timmimmältä. Mittanauha näyttää 6-2cm pienempää, vähän riippuen. Kunto on kohentunut. Silti mulla on vielä paljon matkaa edessä. Haluan tän rasvakerroksen pois mun vatsasta.
Salatut unelmat
Ja heti kirjoitan jo toisenkin tekstin!
Tuli tarve avautua asioista, joista en koskaan todellisuudessa avaudu. Pinnallisista, liian kevytkenkäisistä unelmistani. Haluan aina pitää yllä mielikuvaa itsestäni monipuolisena, objektiivisena ajattelijana, älykkäänä naisena, itsenäisenä, omaperäisenä, viisaana, tiedostavana ihmisenä. Ja mahdollisimman sukupuolineutraalina, vaikka se onkin paistanut läpi liiakseen viime aikoina, etten loppujen lopuksi ole. Viime aikoina olen turvautunut liiakseen kommenttiin "Koska mä olen nainen", pyrkien pitämään sen kuitenkin mahdollisimman humoristisena. Mutta se on totta, mä olen nainen. Vuosiin en halunnut myöntää sitä itselleni, koska halusin olla äijä, kova jätkä, sukupuoliroolistani vapautunut poikatyttö. Koin niin suurta alemmuutta sukupuolestani. Koin itseni objektiksi, ja koen yhäkin aivan liian usein.
Niin, ne asiat. Olen unelmoinut malliudesta. Olen unelmoinut pinnallisen kevytkenkäisestä kauneudesta. Että voisin vain liitää kaiken roskan yläpuolella ja keskittyä ulkonäkööni, lakata ajattelemasta ja leikkimästä fiksua. Olen unelmoinut vapautuneesta typeryydestä. Tälllaisten unelmien kertominen todellisuudessa olisi mulle suorastaan mahdotonta. Se särkisi kaiken sen ylpeyden, jonka olen omasta roolileikistäni kerännyt.
Olen unelmoinut vastuuttomuudesta, välinpitämättömyydestä, tyhjäpäisyydestä. Vastuuton ehkä olen ollutkin, kaikessa impulsiivisuudessani, olen suorastaan kasvattanut sellaista mielikuvaa ihmisten silmissä. Halusin pitää ihmiset poissa läheltäni ja täten usein onnistuin esittämään vastuutonta ja välinpitämätöntä, tyhjäpäisyyteen en tosin kyennyt. Mä en oikeastaan tiedä kenelle mä valehtelen, itselleni vai muille? Pääni sisällä koen kuitenkin olevani hyväntahtoinen ja katuva. Ulkopuolelle en halua näyttää tätä tippaakaan, tai ehkä haluankin.
Tai ehkä kaikki edellä mainittu on jo menneisyyttä. Halusin olla uhrautuja. Halusin että ne huomaisi joskus, mistä kaikesta mä olen antanut periksi, pitääkseni itseni sotkemasta niiden elämää. Pitääkseni ne kaukana, suuren itseinhoni saattelemana. Ehkä se on mennyttä.
Mutta välillä, joskus, toisinaan, tekisi vain mieleni antautua, mennä virran mukana, kulkeutua kauas, kadota. Mulla on aina ollut hienoinen tarve tehdä katoamistemppu. Jättää kaikki taakseni, hypätä uuteen seikkailuun. Uudistaa itseni totaalisesti, aloittaa puhtaalta pöydältä. Ehkä monilla muillakin on sama tarve?
Unelmoin unelma vartalon hommaamisesta, karkaamisesta ulkomaille, malliksi rupeamisesta, taiteellisen boheemista elämästä, impulsiivisesta kevytkenkäisyydestä, vastuuttomuudesta, seikkailusta.
Tulenko koskaan toteuttamaan edes osaa näistä unelmista?
Tuli tarve avautua asioista, joista en koskaan todellisuudessa avaudu. Pinnallisista, liian kevytkenkäisistä unelmistani. Haluan aina pitää yllä mielikuvaa itsestäni monipuolisena, objektiivisena ajattelijana, älykkäänä naisena, itsenäisenä, omaperäisenä, viisaana, tiedostavana ihmisenä. Ja mahdollisimman sukupuolineutraalina, vaikka se onkin paistanut läpi liiakseen viime aikoina, etten loppujen lopuksi ole. Viime aikoina olen turvautunut liiakseen kommenttiin "Koska mä olen nainen", pyrkien pitämään sen kuitenkin mahdollisimman humoristisena. Mutta se on totta, mä olen nainen. Vuosiin en halunnut myöntää sitä itselleni, koska halusin olla äijä, kova jätkä, sukupuoliroolistani vapautunut poikatyttö. Koin niin suurta alemmuutta sukupuolestani. Koin itseni objektiksi, ja koen yhäkin aivan liian usein.
Niin, ne asiat. Olen unelmoinut malliudesta. Olen unelmoinut pinnallisen kevytkenkäisestä kauneudesta. Että voisin vain liitää kaiken roskan yläpuolella ja keskittyä ulkonäkööni, lakata ajattelemasta ja leikkimästä fiksua. Olen unelmoinut vapautuneesta typeryydestä. Tälllaisten unelmien kertominen todellisuudessa olisi mulle suorastaan mahdotonta. Se särkisi kaiken sen ylpeyden, jonka olen omasta roolileikistäni kerännyt.
Olen unelmoinut vastuuttomuudesta, välinpitämättömyydestä, tyhjäpäisyydestä. Vastuuton ehkä olen ollutkin, kaikessa impulsiivisuudessani, olen suorastaan kasvattanut sellaista mielikuvaa ihmisten silmissä. Halusin pitää ihmiset poissa läheltäni ja täten usein onnistuin esittämään vastuutonta ja välinpitämätöntä, tyhjäpäisyyteen en tosin kyennyt. Mä en oikeastaan tiedä kenelle mä valehtelen, itselleni vai muille? Pääni sisällä koen kuitenkin olevani hyväntahtoinen ja katuva. Ulkopuolelle en halua näyttää tätä tippaakaan, tai ehkä haluankin.
Tai ehkä kaikki edellä mainittu on jo menneisyyttä. Halusin olla uhrautuja. Halusin että ne huomaisi joskus, mistä kaikesta mä olen antanut periksi, pitääkseni itseni sotkemasta niiden elämää. Pitääkseni ne kaukana, suuren itseinhoni saattelemana. Ehkä se on mennyttä.
Mutta välillä, joskus, toisinaan, tekisi vain mieleni antautua, mennä virran mukana, kulkeutua kauas, kadota. Mulla on aina ollut hienoinen tarve tehdä katoamistemppu. Jättää kaikki taakseni, hypätä uuteen seikkailuun. Uudistaa itseni totaalisesti, aloittaa puhtaalta pöydältä. Ehkä monilla muillakin on sama tarve?
Unelmoin unelma vartalon hommaamisesta, karkaamisesta ulkomaille, malliksi rupeamisesta, taiteellisen boheemista elämästä, impulsiivisesta kevytkenkäisyydestä, vastuuttomuudesta, seikkailusta.
Tulenko koskaan toteuttamaan edes osaa näistä unelmista?
Bloggaaminen alkaa, jälleen
Noniin. Aloitin sitten pitkästä aikaa uuden blogin, ja nyt en sitten keksi mitään kirjoitettavaa.
No, ajatellaampa eka, miksi aloitin tämän blogin?
-Luin pro ana blogeja. Teki mieli tehdä oma. Mutta minä en ole pro ana, olen vain kiinteytyjä. Kiinteytyjä hienoisella pro ana taustalla. Ikuinen laihduttaja.
Muutama vuosi takaperin laihdutin kuutisen kiloa syömättömyydellä ja liikunnan lisäämisellä. Pääsin alipainon puolelle. Taktiikkani oli kuitenkin heikoimmasta päästä. Suurinosa kaloreistani, joita päivät pitkät laskeskelin, tuli suklaasta. Olen aina himoinnut suklaata, enkä voinut jättää sitä jälkeeni. Päivässä siis parhaimmillaan söin kaksi riviä suklaata, enkä mitään muuta. Voitte arvata, miten huono olo oli.
Silloinen tavoitteeni oli yksinkertaisesti laihtua ja pian. Rääkätä itseäni. Olin heikko ja halusin olla heikompi. Halusin olla - niin sanotusti - höyhenen kevyt. Hauras, kevyt, pieni. Halusin huomiota henkilöltä, joka ei kuitenkaan koskaan tulisi antamaan sitä tarpeeksi, ainakaan omasta mielestäni. Halusin paeta omaa itseinhoani, mutta inhosin itseäni vain lisää.
Tällä kertaa asiat ovat toisin. Toivon mukaan olen aikuisempi ja kärsivällisempi, hiukan viisaampi. Tällä kertaa tavoitteeni on kuntoutua ja kiinteytyä, vähentää rasvakerrosta ja kasvattaa lihaksia. Miten tämän saavutan? Syömällä normaalisti (terveellisesti), jättämällä makeat ja liikkumalla enemmän. Haluan oppia hallitsemaan kehoani, sillä minähän olen, liikkuva täystuho. Olen aina ollut kömpelömmästä päästä, varustettuna huonolla tasapainolla ja heikoilla motoristisilla kyvyillä. Ehkä jos opin hallitsemaan lihaksiani, opin myös tiettyä, sanottaisiinko, eleganssia. Käyttämään kehoani paremmin ja ylväämmin. Näyttämään paremmalta, liikkumaan sulavammin.
Olen ollut ikäni "laihaläski". Tämä asia tulee muuttumaan, jos saan pidettyä motivaationi korkealla. Ja minähän pidän. Tämä on eräs niistä muutoksista, joita olen salaa elämääni kaivannut. Onnistumisen tunnetta, tavoitteita, motivaatiota. Entisenä masennuspotilaana olen aina kieltänyt itseltäni sellaiset tunteet kuin ylpeys, kunnianhimo, ynnä muu positiivisten asioiden tavoittelu. Luokittelin ne aina turhiksi, valtavirran lampaiden turvaköysiksi, joiden varassa ne roikkuu liiakseen, näkemättä elämän todellista kurjuutta. Mutta jos totta puhutaan, en minäkään näe. Se jos mikä on hyvä oppia, on se ettei tiedä mitään. Minä en tiedä mitään. Tieto on marginaalista, sillä sen olemassa olo on lähinnä kuvitteellista. Totuutta ei ole, ainakaan yhtä. Kukaan meistä ei näe maailmaa realistisesti, objektiivisesti, puhtaasti. Kaikki vaeltavat omien skeemojensa ja assosiaatioidensa sokeuttamana. Mitähän muita hienoja sanoja keksisin vielä asialle.
Minä aioin muuttua.
No, ajatellaampa eka, miksi aloitin tämän blogin?
-Luin pro ana blogeja. Teki mieli tehdä oma. Mutta minä en ole pro ana, olen vain kiinteytyjä. Kiinteytyjä hienoisella pro ana taustalla. Ikuinen laihduttaja.
Muutama vuosi takaperin laihdutin kuutisen kiloa syömättömyydellä ja liikunnan lisäämisellä. Pääsin alipainon puolelle. Taktiikkani oli kuitenkin heikoimmasta päästä. Suurinosa kaloreistani, joita päivät pitkät laskeskelin, tuli suklaasta. Olen aina himoinnut suklaata, enkä voinut jättää sitä jälkeeni. Päivässä siis parhaimmillaan söin kaksi riviä suklaata, enkä mitään muuta. Voitte arvata, miten huono olo oli.
Silloinen tavoitteeni oli yksinkertaisesti laihtua ja pian. Rääkätä itseäni. Olin heikko ja halusin olla heikompi. Halusin olla - niin sanotusti - höyhenen kevyt. Hauras, kevyt, pieni. Halusin huomiota henkilöltä, joka ei kuitenkaan koskaan tulisi antamaan sitä tarpeeksi, ainakaan omasta mielestäni. Halusin paeta omaa itseinhoani, mutta inhosin itseäni vain lisää.
Tällä kertaa asiat ovat toisin. Toivon mukaan olen aikuisempi ja kärsivällisempi, hiukan viisaampi. Tällä kertaa tavoitteeni on kuntoutua ja kiinteytyä, vähentää rasvakerrosta ja kasvattaa lihaksia. Miten tämän saavutan? Syömällä normaalisti (terveellisesti), jättämällä makeat ja liikkumalla enemmän. Haluan oppia hallitsemaan kehoani, sillä minähän olen, liikkuva täystuho. Olen aina ollut kömpelömmästä päästä, varustettuna huonolla tasapainolla ja heikoilla motoristisilla kyvyillä. Ehkä jos opin hallitsemaan lihaksiani, opin myös tiettyä, sanottaisiinko, eleganssia. Käyttämään kehoani paremmin ja ylväämmin. Näyttämään paremmalta, liikkumaan sulavammin.
Olen ollut ikäni "laihaläski". Tämä asia tulee muuttumaan, jos saan pidettyä motivaationi korkealla. Ja minähän pidän. Tämä on eräs niistä muutoksista, joita olen salaa elämääni kaivannut. Onnistumisen tunnetta, tavoitteita, motivaatiota. Entisenä masennuspotilaana olen aina kieltänyt itseltäni sellaiset tunteet kuin ylpeys, kunnianhimo, ynnä muu positiivisten asioiden tavoittelu. Luokittelin ne aina turhiksi, valtavirran lampaiden turvaköysiksi, joiden varassa ne roikkuu liiakseen, näkemättä elämän todellista kurjuutta. Mutta jos totta puhutaan, en minäkään näe. Se jos mikä on hyvä oppia, on se ettei tiedä mitään. Minä en tiedä mitään. Tieto on marginaalista, sillä sen olemassa olo on lähinnä kuvitteellista. Totuutta ei ole, ainakaan yhtä. Kukaan meistä ei näe maailmaa realistisesti, objektiivisesti, puhtaasti. Kaikki vaeltavat omien skeemojensa ja assosiaatioidensa sokeuttamana. Mitähän muita hienoja sanoja keksisin vielä asialle.
Minä aioin muuttua.
Tilaa:
Kommentit (Atom)